Maanantai 20.2. Yli 300 000 katselijalle kommentoiminen ja varsinkin kommentointiin valmistautuminen kaiken muun hösötyksen keskellä teki elämän sen verran hektiseksi, että jätin Valmennusikkunan suosiolla muutaman viikon tauolle. Kun minua tuohon uuteen osa-aikaishommaan (YLE:n yleisurheilun asiantuntijaksi) kysyttiin, niin yksi suurimmista huolenaiheistani oli (ja on), että miten se vaikuttaa valmennusharrastukseeni. Itse asiassa aina, kun olen leipätyötä vaihtanut, niin se on ollut yksi erittäin tärkeä pohdinnan kohde: pystynkö työn ohella hoitamaan valmennusta niin hyvin kuin mahdollista. Niin, että olen urheilijan valmentajavalinnan arvoinen.

Kaksi edellistä kisaviikonloppua on ollut kummallinen olo… Valmentajallekin kisatilanteet ovat juhlahetkiä. Koen tärkeänä, että valmentaja on kisoissa läsnä. Ei välttämättä ulospäin mitenkään merkittävässä roolissa. Mutta läsnä. Olemaan tarvittaessa urheilijan apuna. Joskus roolina on pelkästään viimeisen avausvedon jälkeen näyttää peukkua ja nyökätä. Joskus rooli on isompi. Uskon ja tiedän, että läsnäolon merkitys on kuitenkin usein enemmän kuin miltä se ulospäin näyttää… Nyt istuin luurit korvilla kommentoimassa. Olin paikalla, mutta en läsnä. Kommentoimisessakin on oma jännityksensä, mutta omien urhelijoiden urheillessa luurien alla savutti ja punoitti normaaliakin enemmän. Vaikka tiedänkin, että urheilijat osaavat varmuudella hoitaa valmistautumisensa ja kisasuorituksensa omatoimisesti erittäin hyvin, niin kyllä oma keskittyminen oli kovilla. Täytyy toivoa, että se ei ihan älypahasti kuulunut kommentoidessa. Onneksi katsojat voivat käyttää halutessaan kaukosäätimen mute-nappulaa 🙂

Tiimin SM-viikonloppu meni kokonaisuutena mukavasti. Kaikille pujotettiin mitalia kaulaan. Osasin valmentajana tietenkin iloita ja nauttia urheilijoiden suorituksista ja menestyksestä. Silti olo oli jotenkin nolo ja aiempaa ulkopuolisempi, kun esim. pääsin onnittelemaan urheilijoita vasta tv-purkituksen loputtua. Monissa kisoissa ”läsnäolottomuuteen” on ensi kesänä kuitenkin tottuminen. Onneksi valmennuksessani on fiksuja ja hyvin itseohjautuvia urheilijoita. Mutta on meillä tarvetta ilman muuta keskustella asiasta. Miten urheilijat kokevat asian? Toki kysyin valmennettavilta mielipidettä asiaan, ennen kuin suostuin hommaan. Silloin kaikki kannustivat tarttumaan tilaisuuteen. No, eiköhän me saada homma skulaamaan. Ehkä ”ongelma” onkin vain minun päässäni. … Päivittäisvalmennukseen ”uusi työ” ei minusta vaikuta mitenkään. Vain kisavalmennukseen. Joissakin kisoissa. Niihin tilanteisiin meidän tulee valmistautua.

Keskiviikko 22.2. Hallikauden karkelot ovat tuoneet paljon positiivisia juttuja tiimillemme. Olen vuosien aikana hiljalleen alkanut aidommin nauttimaan urheilijoiden kisaonnistumisista. Joskus aiemmin ajattelin, että juhlahetket ovat vain urheilijoiden juhlahetkiä. Hetkiä, jolloin koutsi siirtyy takavasemmalle. Hiukan sillai marttyyrimeiningillä, tyyliin: ”urheilijan onnistuessa urheilija onnistuu ja urheilijan epäonnistuessa valmentaja on mokannut”. No ei nyt ehkä ihan noin radikaalisti kummiskaan. Usein kuitenkin onnistumistenkin hetkellä pää jo raksutti, että mitä tulevaisuudessa pitää tehdä. Seuraavien steppien suunnittelu oli jo vauhdissa. Vaikka kovin riehakkaaksi tuulettajaksi ja juhlijaksi (ainakaan tätä) pohjalaislähtöistä ei taida saadakaan, niin nyt ymmärtää elää jo paremmin tätä hetkeä. Yhdessä onnistutaan. Ja yhdessä myös noustaan huonoista hetkistä.

Kun valmentaa montaa urheilijaa, niin monesti tulee ristiriitaisia tilanteita kisoissa. Kun yksi urheilija onnistuu ja nauttii menestyksestään, niin samalla toinen saattaa epäonnistua, pettyä ja purkaa pahaa oloaan. Valmentaja ei oikein tiedä kuinka päin olisi. Sitä suunnilleen harmittelee ja tuulettelee vuoronperään. Empaattisuus kutsuu voimakkaammin kuitenkin jeesaamaan ”epäonnistujaa”. Onnistuja ja menestyjä pärjää hyvin ilman koutsin ”ilakointiakin” 🙂

Kisapäivät on valmentajallekin aika hektisiä päiviä. Ne vilahtaa ohi yleensä todella nopeasti. Niiden jälkeen ainakin itselläni on useimmiten fyysisesti ihan ”puolikuollut olo”. Kun on mennyt hyvin ja pääsee itsekseen rauhoittumaan, niin pöllämystyneen pään täyttää kuitenkin niukkaeleinen sisäinen sankaruus, lämmin tyytyväisyys. Parhaita hetkiä koutsille.

Huomenna kohti Turkua: nuorten SM-hallit pe-su.

Maanantai 27.2. Menköön tämä kirjoituspläjäys vielä viikon 8 puolelle…

Nuorten SM-hallit on poikkeuksetta yksi kauden kohokohdista. Suurimmalle osalle urheilijoista kisat ovat hallikauden selkeä päätapahtuma ja suurin osa urheilijoista on kisoissa myös hallikauden parhaassa kunnossaan. Näin myös tiimimme kuopus Ada. Ada teki päälajeissaan elämänsä toistaiseksi tehokkaimmat suoritukset. Pituus lankun takareunasta 5.91 ja 3-loikka 12.45. Loikasta irtosi kultaa ja pituudesta hopeaa. Hallikaudella takkuillut pituushyppy loksahti kisan aikana kivaan asentoon. Viimeinen kisahyppy oli kengänkärjestä alastuloon arviolta n. 610 mittainen. Loikassa kaikki 5 mitattua oli aiempaa ennätystä pidempiä ja neljä lankuntakaa lähtenyttä jopa tilastopajan kertomaa parasta tulosta pidempiä. Vahareunasta tulos tietenkin mitataan, mutta valmentajana arvioin myös suorituskykyisyyttä ja tämän hetken potentiaalia.

Koutsina olen tosi tosi iloinen Adan puolesta ja ylpeä Adan noususta edellisen viikonlopun kotikisojen pettymysten jälkeen. Ihan Oikean Urheilijan elkeitä 🙂 Itselleni tuli tosi hyvä fiilis jo, kun näin Adan verkat pituuteen ja loikkaan. Fyysinen tekeminen vaikutti olevan selkeästi uudella tasolla ja psyykkinen lataus erinomainen. Vaikka ihan kaikki päivän potentiaali ei yltänyt tilastopajamerkinnöiksi, niin em. lämmin tyytyväisyys jäi valmentajalle päällimmäiseksi tunteeksi Adan tekemisestä.

Hektisiä hetkistä nautiskelua kisaviikonlopun aikana siis. Emma nappasi kisoista kaksi kultaa, tällä kertaa tämän hallikauden sivulajeissaan. Hieno saldo siis! Ja uran ensimmäinen sileän juoksun mestaruus! Emmalla pääkisat olivat kuitenkin jo viikkoa aikaisemmin. Ehkä pieni alipalautuminen näkyi Turun viikonlopussa. Takareisi kinnasi ja häiritsi hiukan tekemistä ja keskittymistä. Tai ainakin se häiritsi koutsin keskittymistä. Itse kun ”pelkäsin”, että jotain sattuu kisatilanteessa. Kuuskymppiset on kummiskin sen verran rajua rypistämistä. Piti käydä starttien jälkeen ulkona ”happihyppelyllä”, että sai sykkeen alas 🙂 Ja yrittää olla rauhallinen ennen startteja urheilijan läsnäollessa… Onneksi kaikki meni hienosti, sekä terveyden että menestyksen kannalta… Melkoista tunnevuoristorataa nämä kisaviikonloput. Onneksi paluu levollisempaan harjoitusarkeen koittaa taas muutaman kuukauden ajaksi 🙂