La 25.3. Viikko 11 vilahti koutsilomalla pohjoisessa. Kiitos Asko ja Mika (hiihto)seurasta!

Joskus muistan twitteriin kirjanneeni, että olen meidän perheen toiseksi innokkain valmentaja. Veli on valmentajana myös kokeneempi ja meritoituneempi. Tänä vuonna hän valmensi tulevan kevään lentiksen nuorten EM-joukkueisiin yhteensä viisi pelaajaa ja hänen valmentamansa Kauhavan Wisan B-poikien ja A-poikien joukkueet pelaavat lähiviikkoina ikäluokkiensa suomenmestaruuksista. Vuosien varrella hän on toiminut kasvattivalmentajana mm. sellaisille pelureille kuin Tapio Kangasniemi ja Olli Kunnari… Joskus pohdin, mikä on meidät innostanut valmentajiksi. Mikä sytyttää ihmisen valmentamaan?

Ympäristöhistoriastamme sytykkeet taitavat löytyä… Meidän lapsuudessamme vapaa-aika oli urheilua ja urheilu oli vapaa-aikaa. Emme koulun, nukkumisen ja syömisen lisäksi tehneet juurikaan muuta kuin urheilimme. Tai sitten seurasimme urheilua. Meillä oli naapuruston poikien kanssa ihan oma ”urheiluseura”, jossa minäkin sain olla yhden ”jaoston” puheenjohtaja – jo neljävuotiaana 🙂 Päivät olivat täynnä itse organisoitua urheilua kotipihalla, koululla, lähikaukalossa, itse tehdyillä suorituspaikoilla jne. Esim. maraton hoidettiin juoksemalla talomme ympäri 42 kierrosta. Iso osa urheilustamme oli juuri tuollaisia itse keksittyjä ”lajeja” tai ”oikeiden lajien” sovelluksia. Mutta mikä mielenkiintoisinta, kukaan ei valmentanut meitä. Tai siis kukaan aikuinen ei valmentanut meitä. Koutsasimme tarpeen mukaan kyllä toinen toisiamme. Tosin kaikkein kovin koutsi oli kyllä kello, mitta, pistemäärä tms. Ja tietenkin tuloslista. Minä olin porukan nuorimpana useimmiten tuloslistan viimeinen. Ja siitä useimmiten perhanan kiukustunut 🙂 Se lienee tehnyt minusta urheilijan – ”seuramme” ainoan yleisen sarjan urheilijan. Toisaalta valmentauduimme seuraamalla ja matkimalla televisiosta näkemiämme urheilusuorituksia, tilaamalla ja puhkiopiskelemalla kaikki tekniikkaoppaat jne.

Kyllä me osallistuimme erittäin paljon myös organisoituun sporttiin. Minäkin seitsemässä eri lajissa. Ja monessa lajissa monessa eri joukkueessa samaan aikaan. Kaikkien lajien osalta minulla on pelkästään hieno ja positiivinen muistikuva kaikista valmentajistani. Suuri kunnioitus ja kiitollisuus kaikkia koutsejani kohtaan. Yksi syy omalle valmentamiselleni onkin eräänlainen payback -motiivi. Kun on paljon saanut – niin on antoisaa antaa myös jotain takaisin.

Innostus urheilemiseen > innostus valmentamiseen. Tuossa järjestyksessä se minusta yleensä menee. Ei kuitenkaan kaikilla. On yleensä hyvä, että omassa urheilemisessaan on joutunut, tai siis päässyt, toimimaan itseohjautuvasti, saanut tehdä autonomisia ratkaisuja, mutta ennen kaikkea joutunut funtsimaan omaa harjoitteluaan ja löytämään ratkaisuja valmentautumiseensa. Näin myös omalla kohdallani, vaikkakin vain osan ajan urheilu-urastani. Olemalla oman urheilunsa asiantuntija ja osallistumalla omassa valmennuksessaan tehtäviin ratkaisuihin, luodaan pohjaa myös valmennuksesta kiinnostumiselle. Sitä kautta saattaa syntyä kiinnostus valmennusmetodeihin ja valmennusoppeihin. Saattaa syntyä halu ”kokeilla”, miten omat ideat, ”systeemit” ja havainnot toimivat muilla urheilijoilla.

On tietenkin monia muitakin sytykkeitä valmennusinnostumiseen.  Jatkan aiheesta huomenna 🙂

Su 26.3. Valmentamisen kaikkein tyypillisin aloitussyy lienee urheiluvanhemmuus: ”Kun ei muitakaan innokkaita löytynyt…”. Toisaalta tällä vuosituhannella ainakin kehittyneet kaupunkiseurat ovat alkaneet korvata valmennuksesta, mikä on johtanut siihen, että erityisesti aikuisikää lähestyvät urheilijanuoret ovat alkaneet aikaisempaa enemmän ohjaamaan vielä nuorempien harjoituksia ainakin osittain pienen ”taskurahan” toivossa. Jotkut vapaaehtoisvalmennuksen kultavuosikymmenet eläneet pitävät moista meininkiä usein vääränä ja epäaitona, ”pyyteettömän vapaaehtoisvalmennuksen irvikuvana”. Niin tai näin, mutta ilman valmennuksesta maksettavia korvauksia ei tämän päivän kaupunkiurheiluseuratoiminta elä eikä kehity.

Aloituskynnys valmentamiseen ylittyy itse kullakin varmaan siis hiukan eri tavalla ja eri syystä. Ehkä mielenkiintoisempaa on kuitenkin pohtia, että miten ”siirrytään” alkuinnostumisen jälkeen intohimoiseen valmentamiseen. Tuloksekas valmennus syntyy minusta vain intohimoisella ja pitkäjänteisellä tekemisellä. Valmennuksella, missä on sydän ja sielu mukana. Kun katselen sivusta veljeni intohimoista valmennusta tai seuraan monen monen muun kollegan tuloksekasta valmennusta, niin niistä löytyy yhtäläisiä piirteitä; valtavaa sitoutumista ja omistautumista, pyyteetöntä työntekemistä, halua oppia, rohkeutta kokeilla, aitoa auttamisenhalua jne.

On helpompaa besservisseröidä yleisellä tasolla kuin avata omia motiivejaan. Yritin viime vuonna kuvata blogissani omia valmennusmotiivejani: http://www.stoori.fi/teamjku/jarkko-miksi-valmennan/ . On kiinnostavaa, kuinka paljon intohimoisessa valmennuksessa on loppujen lopuksi moottorina valmentajan kunnianhimo? Kuinka paljon pätemisen tarve? Esim. kunnianhimo koetaan monesti alhaisena motiivina, kun puhutaan toisten auttamisesta, kuten valmentamisesta. Pitääkö valmentajalla kuitenkin olla jossain määrin kunnianhimoa, halua menestyä? Tuontyyppisiä asioita voisin yrittää pohdiskella omasta näkövinkkelistäni lähiviikkojen aikana.

Asiaan 🙂 Tiimin urheilijat lähtevät ensi viikolla etelän leirille reiluksi kuukaudeksi. Itse liikahdan leirille hiukan urheilijoita myöhemmin. Maaliskuun lyhyt perustekeminen sujui kokonaisuutena hyvin. Tavoitteena oli nostaa kapasiteettia sietää huhti-toukokuun tehollisesti kovien harjoituskuukausien kuormitusta. Ohjelmassa oli paljon yleis- ja peruskuntoisuutta kehittävää harjoittelua. Paljon hikeä ja hengästystä siis 🙂 Petterin maaliskuu sujui erinomaisesti. Samoin Emman, maaliskuun alkupuolen lyhyttä flunssajaksoa lukuunottamatta. Ada ”joutui” hieman himmailemaan maaliskuussa. Ekan hallikauden jälkeisen määräintervallin jälkeen nilkan sivulle ilmaantunut kiputila pakotti jättämään juoksemista, loikkimista ym. vähemmälle. Tilalla on ollut monipuolista korvaavaa tekemistä, mikä tuo vaihtelua ja tekee vaan hyvää aika ajoin. Kipu diagnosoitiin peroneusjänteen jännetupen tulehdukseksi, mikä vaikuttaa nyt olevan voitettu vaiva. Voimme kokonaisuudessaan siis startata vuoden ehkä kaikkein tärkeimpään harjoitusjaksoon hyvistä ja terveistä lähtökohdista.