La 11.3. Joulukuussa aloittaessani päätin, että en ala Valmennusikkuna -raapustuksissani valittamaan ja arvostelemaan. Ajattelin, että kirjoitan vain omasta arkisesta valmennusharrastuksestani. Ajatuksia, kokemuksia ja joitakin näkemyksiäkin. Avoimesti ja tarvittaessa kriittisestikin. Päätin olla arvioimatta muiden tekemisiä. Päätin kiltisti olla jopa arvostelematta järjestelmää 🙂

No, nyt teen poikkeuksen. Ajatuksen kirjoittamiseen kirvoitti Ylen ansiokkaat tekstit Krista Pärmäkosken ( http://yle.fi/urheilu/3-9499867 )  ja Jenna Laukkasen valmentajista ( http://yle.fi/urheilu/3-9417974 ).

Yksilölajeissa valmentaja nähdään talous- ja resurssinäkövinkkelistä itsestäänselvänä vapaaehtoistyöläisenä. Näin siis urheiluresursseista päättävien taholta. Totuus on pääosin kuitenkin karumpi: huipullenousevan urheilijan ja pääosin myös huipulla urheilevan urheilijan valmentaja maksaa siitä, että saa valmentaa. Monet (valmentajatkin) ovat sitä mieltä, että hyvästä harrastuksesta mielellään maksaakin. Kun laitan valmentajalasit päähäni, niin noin ajattelen itsekin. Mutta, kun lasit vaihtuvat kriittiisiksi urheiluhesselilaseiksi, niin ajatus muuttuu… Enkä tarkoita resursseilla edes palkkaa ”menetetystä” vapaa-ajasta, vaan pelkkiä leiri- ja kilpailukuluja, kouluttautumiskuluja, koutsaukseen liittyviä välinehankintoja jne. Kulujen lisäksi monet tuntemani valmentajakollegat ottavat myös leirien ja kilpailureissujen ajaksi palkatonta vapaata leipätyöstään, mikäli mahdollista. Ei rakkaudesta lajiin, vaan rakkaudesta valmennukseen. Oman valmennettavan kanssa tehtävän yhteisen ”prosessin” onnistumiseksi.

Miten ihmeessä suomalaisen urheilun resurssit eivät oikeasti kohdistu urheilun tuloksentekoyksikköön: urheilijaan ja valmentajaan? Helppo populistinen vastaus on, että meillä on liikaa urheilujohtajia, urheilun koordinaattoreita, ”powerpoint -selvitysten” tekijöitä. Osittain ehdottomasti totta, mutta sittenkin vain osatotuus… Eräs valmentajakaverini esitti liiton leirillä oleelliseen osuvan huomion. Aiheena luennolla oli tämän vuosikymmenen muotihokema: urheilija keskiössä. Alustaja sijoitti keskiöön, minusta aivan oikein, myös valmentajan. Ympärillä oli kehiä, joissa oli tukipalveluiden tuottajia, päälliköitä, osallistuvia asiantuntijoita jne. Kaverini nosti räpylän ylös ja lausui: siirrä se valmentaja sinne ulommalle kehälle – siellä tekemisestä maksetaan.

Järjestelmämme maksaa siis kakkos-, kolmos- ja neloskehän toimijoille, mutta huonosti ydintoimijoille. Hieroja hieroo kerran viikossa – kulut voidaan hoitaa valmennustuesta. Fyssari tsekkaa kerran kuussa – voidaan maksaa valmennustuesta. Osallistuva asiantuntija auttaa neljä kertaa vuodessa – valmennustuki tai joku ”taho” hoitaa korvaukset. Laji- tai maajoukkuevalmentaja koutsaa urheilijaa ehkä kymmenenä päivänä vuodessa – saa siitä palkan. Joku vetää muodikkaasti yhteisharjoituksen kaupunkivalmennuskeskuksessa – ansaitsee palkkansa hänkin… Ja joo. Kyllä työmies on tietenkin palkkansa ansainnut… Mutta… Valmentaja valmentaa joka päivä 365 päivää  vuodessa – ja maksaa valmentamisestaan! Priorisointia – kiitos!