Sunnuntai 30.4. Kevään 2018 ulkomaanleirin viimeisiä päiviä poltellaan. Leirit ovat monessakin mielessä erinomaista laatuaikaa valmentajalle. Leirit ovat usein omia valmennusajatuksia tarkentavia tai muokkaavia aikaresurssipätkiä. Leireillä näkee paljon urheilua, kuulee paljon urheiluasiaa ja puhuu paljon urheilusta. Ja tätä kaikkea on aikaa myös prosessoida. Ajattelinkin kirjoittaa muutaman rivin valmennusaiheista, joihin omassa ajattelussani leireillä vuosien saatossa kokemallani ja näkemälläni on ollut paljon vaikutusta.

Yksi fyysisen harjoittelun peruprinsiipeistä on progressiivisuuden periaate. Siinä fyysisten ominaisuuksien harjoittaminen muodostaa jatkumon matalatehoisemmasta kovatehoiseen, helpommasta vaikeaan, pienistä vastuksista suurempiin, hitaammasta suoritustuksista nopeampiin, yleisemmästä lajikohtaiseen jne. Kyseessä on siis jonkimoinen ruuvi, mitä kiristetään sopivin välein ”valmennuksen jakoavaimella”. Kun sitten tullaan (pää)kilpailutilanteeseen, niin tavoitteena on, että ruuvi on kiristetty tukevasti kiinni alustaan ja tuloksena on erinomainen kilpailusuoritus. Tätä suhteellisen lineaarisesti etenevää progressiota käytetään erityisesti vuosisuunnitelman pohjana. Aloitetaan (yleisurheilussa) ruuvailu syksyllä ja päätetään seuraavana kesänä. Ja seuraavana syksynä löysää ruuvia aletaan taas uudelleen napsauttelemaan kiinni… Toki harjoittelun progressio tarkoittaa muutakin. Mutta yksinkertaistan tässä asiaa tarkoituksellisesti.

Miksi kirjoitan itsestäänselvyydestä? Siksi, että (valmennus)vuosien myötä olen alkanut kovasti kyseenalaistamaan tuota prinsiippiä. En ole kokonaan sitä hylännyt, mutta en myöskään sitä enää orjallisesti noudata.

Mitä em. sitten tarkoittaa käytännössä? Takavuosina esim. hyppyjen lajiharjoittelu eteni omassa valmennuksessani progressiivisesti osaharjoitteista lyhytvauhtisiin ja vasta aivan harjoituskauden viimeisessä vaiheessa täysvauhtisiin, jos silloinkaan. Voimaharjoittelussa kiloja kasattiin tasaisesti tankoon lisää viikko viikolta. Juoksuvauhteja kasvatettiin maltillisin pienin pykälin. Jne. Nykyään valmennusprogression sisällä on paljon enemmän ”aaltoilua” eli vaihtelevuutta. Joko suunnitellusti haettuja ”irtiottoja arjesta” tai urheilijan vireen mukaisia reagointeja, mitkä reippaasti ”rikkovat” harjoittelun lineaarista progressiota. Jos esim. hyvä vire ikäänkuin luontaisesti ohjaa lajiharjoitusta ”kesken peruskuntokauden” kovatehoisempaan suuntaan, niin en näe syytä pidätellä urheilijaa (jos ei tekeminen sisällä ilmiselvää loukkaantumisriskiä). Tai jos väsymys tai irtioton puute edellyttää harjoittelun muuttamista joksikin aikaa peruskuntomaisempaan eli tyypillisesti matalatehoisempaan suuntaan, niin sitten niin on syytä tehdä. Progression liian kirjaimellisesta noudattamisesta olen saanut monesti ”kynsilleni”. Rohkeudesta rikkoa progressiota en niinkään.

Nykyisessä valmennuksessani spesifisyyden -periaate on selkeästi isommassa roolissa kuin progressiivisuuden -periaate. Koen oleellisimmaksi asiaksi opettaa urheilijan kehoa toimimaan tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti itse lajissa ja lajin suunnassa. Orjallisen progression noudattamisen koen osittain jopa sotivan spesifisyysperiaatetta vastaan. Siis häh? Yritän selittää provosoivan rautalankakonkretian kautta. Esim. vuoden kestävässä lineaarisessa progressiomallissa ollaan pitkiä ajanjaksoja usein niin kaukana omassa lajissa vaadittavasta tekemisestä, että ulkopuolisena harjoittelua vaikka viikon parin ajan seuratessa ei edes tunnista, missä lajissa tulosta ”joskus myöhemmin” tavoitellaan. Tehdään paljon ja pitkään ns. oheisharjoittelua ja taustaominaisuuksia, että harjoituskauteen ei meinaa mahtua kilpailutyyppistä lajiharjoittelua oikein kunnolla ollenkaan. Olen toiminut itsekin aiemmin niin, että urheilija ei esim. yli puoleen vuoteen ole siinä kunnossa tai valmiudessa, että voi suorittaa omaa lajiaan täysillä. Vaikka on siis täysin terveenä ja harjoittelee tavoitteellisesti. Ajatustasollakin ihan absurdi juttu! Vai onko?

Huomenna kahdella ryhmämme urheilijoista on ohjelmassa suunnitelmallista ”progressionrikkomista”. He eivät sen sisältöä tätä kirjoittaessa vielä tarkkaan tiedä :), joten kirjoittelen siitä ja muutenkin aiheesta lisää ma-ti akselilla.

Maanantai 1.5. Aivan. Siis vappupäivä. Työn juhlan kunniaksi teimme tänään ”vappumarssin” radalla:  Emma ja Petteri tekivät suht hapollisen juoksuharjoituksen. Harjoitus kohdentui kuten pitikin, ainakin masokistisesta draamasta pitävän valmentajan näkövinkkelistä 🙂 🙂 Kyseessä oli kevään ensimmäinen kovempi hapollinen treeni. Kokonaisuus oli erinomainen, mutta toki parannettavaakin jäi. Olen huolestuttavan ( 🙂 )samaa mieltä ystäväni S Kalajan kanssa: virheet ovat parhaita kavereitamme. Usein vajavaisuus oikeasti opettaa enemmän kuin täydellisyys.

Päivän treeni oli irtiotto harjoittelun progressiosta. Tähän saakka kevään nopeuskestävyysharjoittelun ns. punainen lanka on Emmalla ja Petterillä edennyt hyvin perinteisellä linjalla aerobinen peruskestävyys / anaerobinen peruskestävyys (määräintervallit) > tehointervallit. Tämän päivän treeni on kevään kolmas ns. Rääkkireeni. Ajatuksena on ollut noissa harjoituksissa rikkoa harjoittelun perusrytmitystä ja tehdä harjoituskauteen nähden hieman epätyypillinen treeni. En koskaan kerro urheilijoille etukäteen näiden treenien sisältöä. Ja treenissäkin edetään aina vain veto kerrallaan. Ylipäätäänkään valmennettavani eivät läheskään aina tarkalleen tiedä harjoittelun tarkkaa suunnitelmaa. Saattaa tuntua oudolta, mutta olen huomannut sen vapauttavan paremmin kehon- ja mielenkuunteluun ja sen mukaiseen toimintaan. Tavoitteena on, että ei olla harjoitussuunnitelman orjia. Tiedän ja tiedostan, että tuo malli ei sovi kaikille urheilijoille. Minusta se kuitenkin toimii meillä aika mukavasti.

Huomenna palautellaan peruskestävyyden parissa, siivotaan kämpät ja pakataan laukut. Edessä on paluu takatalviseen Suomeen. Optimitilanteessa lämmössä olisi varmasti hyvä jatkaa harjoittelua. Mutta jos pitää valita, niin valitsen ehdottomasti lämpimälle säälle ja ylipäätään leiritykselle harjoitusvaiheen, missä palautuminen on kaikkein ”tiukimmilla”… Pitkä leiri on luksusta, mutta kotiinkin on aina kiva palata. Esim. monen kuukauden oleskelut ulkomailla eivät ole kaikille se paras vaihtoehto. Ei edes 4-6 viikon leirit. Valmennuksessani on ollut urheilijoita, joille pitkät leirit ovat olleet aika ”myrkkyä”. Toiset taas osaavat olla ja elää leirillä kuin ”kotonaan”. Tässäkin asiassa siis yksilölliset ratkaisut lienevät kaikkein parhaimpia.

Suuresti kunnioittamani suomalainen huippu-urheilija on sanonut: järjestä leiri kotiisi. Eli päivittäisharjoittelun ajankäyttöedellytykset ja olosuhteet sekä edellytykset palautumiselle pitäisi olla kotona kuin leirillä. Viisaasti sanottu. Silti helpompi sanoa kuin toteuttaa. Mutta siihen meidänkin tiimin pitää kuitenkin pyrkiä!