Lineaarisesta progressiosta luopumista

Sunnuntai 30.4. Kevään 2018 ulkomaanleirin viimeisiä päiviä poltellaan. Leirit ovat monessakin mielessä erinomaista laatuaikaa valmentajalle. Leirit ovat usein omia valmennusajatuksia tarkentavia tai muokkaavia aikaresurssipätkiä. Leireillä näkee paljon urheilua, kuulee paljon urheiluasiaa ja puhuu paljon urheilusta. Ja tätä kaikkea on aikaa myös prosessoida. Ajattelinkin kirjoittaa muutaman rivin valmennusaiheista, joihin omassa ajattelussani leireillä vuosien saatossa kokemallani ja näkemälläni on ollut paljon vaikutusta.

Yksi fyysisen harjoittelun peruprinsiipeistä on progressiivisuuden periaate. Siinä fyysisten ominaisuuksien harjoittaminen muodostaa jatkumon matalatehoisemmasta kovatehoiseen, helpommasta vaikeaan, pienistä vastuksista suurempiin, hitaammasta suoritustuksista nopeampiin, yleisemmästä lajikohtaiseen jne. Kyseessä on siis jonkimoinen ruuvi, mitä kiristetään sopivin välein ”valmennuksen jakoavaimella”. Kun sitten tullaan (pää)kilpailutilanteeseen, niin tavoitteena on, että ruuvi on kiristetty tukevasti kiinni alustaan ja tuloksena on erinomainen kilpailusuoritus. Tätä suhteellisen lineaarisesti etenevää progressiota käytetään erityisesti vuosisuunnitelman pohjana. Aloitetaan (yleisurheilussa) ruuvailu syksyllä ja päätetään seuraavana kesänä. Ja seuraavana syksynä löysää ruuvia aletaan taas uudelleen napsauttelemaan kiinni… Toki harjoittelun progressio tarkoittaa muutakin. Mutta yksinkertaistan tässä asiaa tarkoituksellisesti.

Miksi kirjoitan itsestäänselvyydestä? Siksi, että (valmennus)vuosien myötä olen alkanut kovasti kyseenalaistamaan tuota prinsiippiä. En ole kokonaan sitä hylännyt, mutta en myöskään sitä enää orjallisesti noudata.

Mitä em. sitten tarkoittaa käytännössä? Takavuosina esim. hyppyjen lajiharjoittelu eteni omassa valmennuksessani progressiivisesti osaharjoitteista lyhytvauhtisiin ja vasta aivan harjoituskauden viimeisessä vaiheessa täysvauhtisiin, jos silloinkaan. Voimaharjoittelussa kiloja kasattiin tasaisesti tankoon lisää viikko viikolta. Juoksuvauhteja kasvatettiin maltillisin pienin pykälin. Jne. Nykyään valmennusprogression sisällä on paljon enemmän ”aaltoilua” eli vaihtelevuutta. Joko suunnitellusti haettuja ”irtiottoja arjesta” tai urheilijan vireen mukaisia reagointeja, mitkä reippaasti ”rikkovat” harjoittelun lineaarista progressiota. Jos esim. hyvä vire ikäänkuin luontaisesti ohjaa lajiharjoitusta ”kesken peruskuntokauden” kovatehoisempaan suuntaan, niin en näe syytä pidätellä urheilijaa (jos ei tekeminen sisällä ilmiselvää loukkaantumisriskiä). Tai jos väsymys tai irtioton puute edellyttää harjoittelun muuttamista joksikin aikaa peruskuntomaisempaan eli tyypillisesti matalatehoisempaan suuntaan, niin sitten niin on syytä tehdä. Progression liian kirjaimellisesta noudattamisesta olen saanut monesti ”kynsilleni”. Rohkeudesta rikkoa progressiota en niinkään.

Nykyisessä valmennuksessani spesifisyyden -periaate on selkeästi isommassa roolissa kuin progressiivisuuden -periaate. Koen oleellisimmaksi asiaksi opettaa urheilijan kehoa toimimaan tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti itse lajissa ja lajin suunnassa. Orjallisen progression noudattamisen koen osittain jopa sotivan spesifisyysperiaatetta vastaan. Siis häh? Yritän selittää provosoivan rautalankakonkretian kautta. Esim. vuoden kestävässä lineaarisessa progressiomallissa ollaan pitkiä ajanjaksoja usein niin kaukana omassa lajissa vaadittavasta tekemisestä, että ulkopuolisena harjoittelua vaikka viikon parin ajan seuratessa ei edes tunnista, missä lajissa tulosta ”joskus myöhemmin” tavoitellaan. Tehdään paljon ja pitkään ns. oheisharjoittelua ja taustaominaisuuksia, että harjoituskauteen ei meinaa mahtua kilpailutyyppistä lajiharjoittelua oikein kunnolla ollenkaan. Olen toiminut itsekin aiemmin niin, että urheilija ei esim. yli puoleen vuoteen ole siinä kunnossa tai valmiudessa, että voi suorittaa omaa lajiaan täysillä. Vaikka on siis täysin terveenä ja harjoittelee tavoitteellisesti. Ajatustasollakin ihan absurdi juttu! Vai onko?

Huomenna kahdella ryhmämme urheilijoista on ohjelmassa suunnitelmallista ”progressionrikkomista”. He eivät sen sisältöä tätä kirjoittaessa vielä tarkkaan tiedä :), joten kirjoittelen siitä ja muutenkin aiheesta lisää ma-ti akselilla.

Maanantai 1.5. Aivan. Siis vappupäivä. Työn juhlan kunniaksi teimme tänään ”vappumarssin” radalla:  Emma ja Petteri tekivät suht hapollisen juoksuharjoituksen. Harjoitus kohdentui kuten pitikin, ainakin masokistisesta draamasta pitävän valmentajan näkövinkkelistä 🙂 🙂 Kyseessä oli kevään ensimmäinen kovempi hapollinen treeni. Kokonaisuus oli erinomainen, mutta toki parannettavaakin jäi. Olen huolestuttavan ( 🙂 )samaa mieltä ystäväni S Kalajan kanssa: virheet ovat parhaita kavereitamme. Usein vajavaisuus oikeasti opettaa enemmän kuin täydellisyys.

Päivän treeni oli irtiotto harjoittelun progressiosta. Tähän saakka kevään nopeuskestävyysharjoittelun ns. punainen lanka on Emmalla ja Petterillä edennyt hyvin perinteisellä linjalla aerobinen peruskestävyys / anaerobinen peruskestävyys (määräintervallit) > tehointervallit. Tämän päivän treeni on kevään kolmas ns. Rääkkireeni. Ajatuksena on ollut noissa harjoituksissa rikkoa harjoittelun perusrytmitystä ja tehdä harjoituskauteen nähden hieman epätyypillinen treeni. En koskaan kerro urheilijoille etukäteen näiden treenien sisältöä. Ja treenissäkin edetään aina vain veto kerrallaan. Ylipäätäänkään valmennettavani eivät läheskään aina tarkalleen tiedä harjoittelun tarkkaa suunnitelmaa. Saattaa tuntua oudolta, mutta olen huomannut sen vapauttavan paremmin kehon- ja mielenkuunteluun ja sen mukaiseen toimintaan. Tavoitteena on, että ei olla harjoitussuunnitelman orjia. Tiedän ja tiedostan, että tuo malli ei sovi kaikille urheilijoille. Minusta se kuitenkin toimii meillä aika mukavasti.

Huomenna palautellaan peruskestävyyden parissa, siivotaan kämpät ja pakataan laukut. Edessä on paluu takatalviseen Suomeen. Optimitilanteessa lämmössä olisi varmasti hyvä jatkaa harjoittelua. Mutta jos pitää valita, niin valitsen ehdottomasti lämpimälle säälle ja ylipäätään leiritykselle harjoitusvaiheen, missä palautuminen on kaikkein ”tiukimmilla”… Pitkä leiri on luksusta, mutta kotiinkin on aina kiva palata. Esim. monen kuukauden oleskelut ulkomailla eivät ole kaikille se paras vaihtoehto. Ei edes 4-6 viikon leirit. Valmennuksessani on ollut urheilijoita, joille pitkät leirit ovat olleet aika ”myrkkyä”. Toiset taas osaavat olla ja elää leirillä kuin ”kotonaan”. Tässäkin asiassa siis yksilölliset ratkaisut lienevät kaikkein parhaimpia.

Suuresti kunnioittamani suomalainen huippu-urheilija on sanonut: järjestä leiri kotiisi. Eli päivittäisharjoittelun ajankäyttöedellytykset ja olosuhteet sekä edellytykset palautumiselle pitäisi olla kotona kuin leirillä. Viisaasti sanottu. Silti helpompi sanoa kuin toteuttaa. Mutta siihen meidänkin tiimin pitää kuitenkin pyrkiä!

 

”Ammatti”valmentajan luksuselämää

Keskiviikko 19.4. Paappani halusi kirjoittaa. Muistan hänen sanoneen (kutakuinkin): ”Kirjoittaen voisin elää ja kuolla, mutta saisi silloin perheeni näppejään nuolla”. Intohimon kohteemme ovat edesmenneen paappani kanssa hyvin erilaiset. Mutta hänen ajatuksensa nousee aika-ajoin mieleeni leireillä, kun saa ”vain” valmentaa. Puhdasverinen ammattivalmennus on kuitenkin suomalaisessa yleisurheilussa niin harvojen herkkua, että olen jo (lähes) luopunut ajatuksesta omalla kohdallani.

Terveisiä siis Teneriffalta. Pari viikkoa koutsauslomaa takana ja toiset pari viikkoa edessä. Kiitos joustavan työantajan, työsuunnittelun ja leiriajankohtien valinnan, saan tällä harjoituskaudella toteuttaa utuista haavettani ammattivalmentajuudesta yhteensä peräti kahden kuukauden verran. Toki se tarkoittaa, että reissujen ajan olen joko palkattomalla vapaalla tai vuosilomalla (tämän reissun ajaksi sovittiin toki joitakin työhommia hoidettavaksi etänä). Ja toki se tarkoittaa, että jotkut työhommani hoitaa sillä aikaa joku muu. Olen siis kovasti kiitollinen, että moinen on mahdollista. Kaikilla valmentajilla palkattomien valmennusvapaiden anominen tai saanti ei ole todellakaan mahdollista.

Ajankäytöllisesti arki leirillä on kyllä luksusta. Koska ryhmääni kun kuuluu vain kolme urheilijaa, niin harjoitusajat voidaan sopia vapaasti: treenataan tarpeen ja tilanteen mukaan joko yksilöllisesti, pareittain tai ryhmänä. Aikaa on runsaasti myös suunnittelulle ja analyseeramiselle. Aikaa on myös keskusteluille ja ns. vapaalle yhdessäololle (toki nykyään se tarkoittaa enemmänkin sitä, että istutaan piirissä kännykänvalo naamalla 🙂 … nimimerkillä ikävä takavuosikymmenten korttirinkiä 🙂 ) . Mutta ehkä se kaikkein isoin ero Jyväskylän arkeen on kiireettömyys ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. On aikaa päivittäiselle kuntoilulle, on aikaa kunnon yöunille, on aikaa espanjan laadukkaan futiksen (ja sen fanituksen) seurannalle, ruokahetket on kiireettömiä jne… Perusasioita, mutta silti arkipäivän luksusta. Ero normaaliin ”hipposarkeen” on melkoinen.

Ajattelin loppuviikon ajan kuvailla touhujamme täällä leirillä vähän tarkemmin. Niin urheilijoiden kuin valmentajankin tekemisiä… Nyt täytyy kuitenkin ”kiirehtiä” salille, urheilija-Monnin suunnittelema treeni valmentajalleen odottaa 😉

Torstai 20.4. Jos kiinnostaa Monnin valmentajaosaaminen, niin tällaisen treeniohjelman hän minulle värkkäsi:

wp_20170419_17_22_04_pro-1

Ja minä tietenkin toteutin prikulleen (paitsi kettuiluna olleen loppupenkin 😉 )

Tähän päivään sai startata ruhtinaallisten 9 h yöunien jälkeen (n. 3 h extraa ”normaaliin”). 90 min rauhallisten aamupala-aamutoimien jälkeen Emman ja Petterin kanssa kentälle. Petterillä oli alkuviikosta leirin puoliväliin osunut 3 vrk:n palautusjakso. Olin suunnitellut aiempien kokemusten pohjalta, että määrällisellä harjoituskaudella tuollaisen ”pötköttelyn” jälkeen pitää kone käynnistää maltilla herätellen. Petteri tunsi kummiskin itsensä innokkaaksi ja valmiiksi lajinomaiseen nopeusharjoitukseen. Yhteisellä päätöksellä siis piikkarit kassista jalkaan ja menoksi. Paitsi, että heti alkuverkkailujen jälkeen piikkarit pussiin saman tien. Keho oli ihan unessa ja ehkä mielikin. Kolotustakin siellä täällä. Siispä… Ohjelmaan kymmenkunta iisiä minuuttivetoa matalalla teholla. Kunnon hikoilulla keho käyntiin. Muutokset ohjelmassa ovat asiaankuuluvia ja hyviä, varsinkin kun ne tehdään kehontuntemuksia kuunnellen. Usein mietinkin, kun monet urheilijat sanovat harjoituskauden menneen hyvin eli suunnitelmien mukaan. Meidän tiimissä ainakin tehdään muutoksia ja usein juuri siitä syystä menee hyvin. Olenko ehkä huono harjoitusten suunnittelija, kun muuttelen suunnitelmaa aika usein?

Emma teki aamupäivällä aivan erinomaisesssa vireessä yhden kauden parhaista harjoituksistaan. Treeni meni näin:

  • hölkkäverkkaa, minkä lopuksi 4 kevyttä kiihdytysjuoksua + aktiivista liikkuvuutta vetojen välillä
  • aktiivista liikkuvuutta, kehonhallintaa ja lihasaktivointeja erityisesti keskivartalolle / lantionseudun lihaksille
  • kovemmat isometriset lihasaktivoinnit ns. juoksulihaksille
  • kontrastikoordinaatioita 6*20-40 m (3 liikettä, kerran lyhemmin vastuksella, sitten kiihtyvästi ilman vastusta)
  • kontrastikiihdytyksiä 2*(20+50 m) (painava kelkka perässä kiihdytys 20 m, sitten 50 m ilman)
  • telineistä 2*2A 400 m:n aitoina (eka kilpailurytmillä, toinen hieman kovempaa)
  • pystystä 2*3A 400 m:n aitoina takakaarteessa (alkusileä 12 ask, eka väli 15 ask., toka tiivistäen 16 ask.)
  • 5*10-loikka 2 av tehoa koventaen (viimeiset maksimilla)
  • loppuverryttely + rullailut

Aamupäivä meni siis kentällä klo 10.30-13. Sitten vajaan parin tunnin lounastauko, pääosin kämppäkaveri Petterin kanssa rupatellen maailmanmenosta. Päätettiin samalla, että tehdään tästä päivästä Petterin kohdalla sellainen perusharjoituspäivä. Niinpä raapaisin Petterille ns. hikipunttiohjelman (suht helppoa perusvoimaa koko kroppaa kuormittaen), minkä hän kävisi tekemässä omatoimisesti myöhemmin illalla. Itse lähdin klo 14.50 Adan kanssa kentälle. Adalla tänään yhden harjoituksen päivä. Ohjelmassa pituustekniikka ja määräloikkia. Mukana hiekkalaatikkotreenissä seurakaveri Julius Toivola, jonka onnistunutta loikkatreeniä seurailin samalla. Adan harjoitus oli hiukan nihkeän alun jälkeen oikein hyvä. Treenin alussa olotila oli jotenkin nuutunut ja tekeminen raskasta, mutta loppuosassa juoksu, pituus ja loikka alkoi kulkea erinomaisesti. Hyvä näin. Mutta miksi näin? Sitä pohdiskelen itsekin parhaillaan…

Klo 17.15 Emma tuli kentälle ja lähdettiin yhdessä tsekkaamaan uusi Functional training -sali. Ada jäi itsekseen tekemään vielä viimeiset loikkasarjansa (olivat sujuneet tosi hyvin). Uusi punttisali osoittautui erinomaiseksi. Samoin Emman harjoitus. Ohjelmassa oli lyhyt nopeusvoimaharjoitus:

  • juoksumatolla verkkailut
  • valmistavat liikkuvuudet, avaukset ja aktivoinnit lyhyesti
  • pohjehyppelyt aidoilla (suorinjaloin): 5*6 aitaa välipompulla ja 5*6 aitaa ilman välipomppua päättäen maksimikorkeaan boksiin (suorinjaloin)
  • boksihypyt maksimikorkealle korokkeelle n. 10 kertaa (120 cm oli korkein)
  • rinnalleveto 5*40/3*50/3*60/3*65/3*70/3*72.5/5*65 kg
  • hölkkä + tekniikkajuoksut matolla 3*n.10 s

Huomenna Emmalla on tärkeä tehointervalliharjoitus, joten pidettiin treenimäärä pienenä iltatreenissä. Treeni ohi n. 18.45. Siitä toiselle salille, missä ehdin nähdä Petterin hikipuntin loppuosan. Jäin salille ja värkkäsin itse 30 minuutin aerobisen kuntoilupläjäyksen. Pikasuihku ja valmentajakollegan kanssa pitsalle. Päivällisen jälkeen apartamentoksen aulan netissä roikkumista tunnin verran ja Valmennusikkunan päivitys. Luksuspäivä pulkassa. Huomenna jatkuu…

Perjantai 21.4. Apartamentos -talomme aulassa taas nörtteilemässä. Oikeasti on tosi vapauttavaa, kun netti ei ole käytössä esim. huoneistossa ja treenipaikoilla. Luksusta sekin. Kotimaassa ainut kännykätön paikka tuppaa olemaan sauna…

Tänään oli koutsin kannalta (vieläkin) kiireettömämpi päivä. Petteri lepäsi ja lataantui huomenna alkavaan kolmen päivän treenisettiin. Emma treenasi vain iltapäivällä, koska haluttiin saada hieman pidempi palautusaika eilisen hyvän irtiottopäivän treeneistä. Adalla sen sijaan oli kahden treenin päivä tänään. Yhteensä ajankäytöllisesti mitattuna treeneihin kului koutsilla n. 5 h. Aikaa jäi hyvin siis muullekin, mm. kahteen lyhyeen salipumppaussettiin urheilijoiden harjoitusten päätyttyä.

Emman treenisetti tänään:

  • pitkä aerobinen alkuverkka, valmistavat liikkuvuudet ja aktivoinnit
  • matalatehoista aitakestävyyttä vuorohypellen / polvennostojuosten 8*10 aitaa / pal. kävely takaisin
  • 1*500 m / 1.30 / 10′
  • 3*250 m / tehoa nostaen (40.7 > 38.5″) / 5′ / 15′
  • 6*150 m / n. 20.7-22.0″ / 3′
  • loppuverryttely + keskivartalon lihaskuntoa + huoltoa

Illalla tietenkin erilliset kehonhuollot omatoimisesti.

Ada teki aamusella helpon määräintervalliharjoituksen. On täällä leirillä siirretty määräintervallit juostavaksi punttisalin juoksumatolle, koska se tuntuu parhaiten pitävän perinteisen määräjuoksemisen riesan eli penikkavaivat loitolla. Sekään ei auttanut tänään, vaan eilisen loikkaharjoituksen jäljiltä penikat olivat aikas ärtyneessä tilassa ja jätettiin sen takia juoksumäärä hieman aiottua pienemmäksi. Muuten homma pelasi erittäin hyvin, sykkeet palautuivat erinomaisesti ja juoksu oli helppoa. Koutsin rooli tämäntyyppisessä treenissä onkin oikeastaan olla varmistamassa, että kuormitus pysyy sekä tehollisesti että määrällisesti päivän harjoitettavuuden kannalta järkevänä. Usein, niinkuin nytkin, päätös lopullisesta juoksumäärästä muokattiin urheilijan kanssa yhdessä treenin aikana.

Iltasella (n. kuuden tunnin tauolla) Adalla oli vuorossa voimaharjoitus. Adan kohdalla voiman kehittäminen ei ole kevään harjoittelussa iso painopistealue, mutta mukavasti suht harvoin tehdyt voimaharjoitukset tuntuvat kulkevan. Petteri ja Emma treenaavat leirillä pääosin 3+1 -periaatteella (3 treenipäivää seuraa yksi lepo). Ada treenaa 4+1 -mallilla, missä kaksi ensimmäistä päivää ovat yhden harjoituksen tehokkaita / lajinomaisia päiviä (+ toinen harjoitus kehonhuoltona) ja kaksi jälkimmäistä päivää nuoren urheilijan määrällistä perusharjoittelua. Niinpä huomennakin ohjelmassa kaksi ns. perusharjoitusta ennen sunnuntain lepoa.

La-su 22.-23.4. Oli kaunis ajatus, että leirillä ainakin Emma ja Petteri treenaavat paljon yhteistreenejä, samalla perusrytmityksellä. Mutta vain ajatukseksi se on pääosin jäänyt. Leirin alkupuolella Emma sairasti pienen flunssapätkän, minkä takia hän ”ajautui” Petterin kanssa hieman eri treenirytmitykseen. Ja pääsiäsentienoon lepotauon jälkeen, kuten kirjoitin, Petterin kroppa oli ajautunut sen verran ”lepomoodiin”, että sitä piti ”potkukäynnistää” hieman erilaisella harjoittelulla. Niinpä nytkin olen ollut aika paljon treeneissä yhden urheilijan kanssa kerrallaan. En / emme halua kuitenkaan kenenkään harjoittelua ”väkisin” puskea ei-niin-sopivaksi vain sen takia, että saadaan tehdä kentällä yhtäaikaa harjoitusta.

Tuo tarkoitti lauantaiaamupäivänäkin treenien porrastusta. Emman kanssa lähdettiin kympiltä puntille, missä pääliikkeinä tempaus (tämä pienillä raudoilla terävästi), syväkyykky kontrastein (maksikolmoseen saakka) ja räjähtävä yhden jalan puolikyykky kontrastein. Kesken treenin siirtyminen kentälle, missä vielä kinnerit kovana liikkeenä, lonkan loitontajat kevyemmin ja loppuun muutamalla liikkeellä ylävartalon perusvoimaa. Treenin alkuun ja loppuun rentoja juoksuvetoja, yhteensä kevyitä vetoja kymmenkunta koko treenissä.

Siirsimme kentälle Emman lopputreenin, että ehdin koutsaamaan Petterin nopeustreeniä. Petterin vire oli normalisoitunut ja aitalähdöt 2-3 aidalla sujuivat mallikkaasti. Kentän ruuhkan purkaannuttua päästiin tekemään aitalähtöjä eri radoilla, millä on muuten yllättävänkin suuri vaikutus juoksemiseen ja aitomiseen. Yksi tarkoitus leirillä on ollut hakea lajijuoksemiseen, ja nimenomaan lajijuoksemiseen aitoen kaarteessa, mahdollisimman hyvä tatsi, koska Suomen toukokuussa tuskin päästään moista ainakaan hyvissä oloissa tekemään. Tuolta(kin) osin homma vaikuttaa niin Petterin kuin Emmankin osalta jo nyt suhteellisen ”valmiilta”.

Ada teki samaan aikaan kentällä suht tiukkaa keskivartalon ja ylävartalon lihaskunto- / voimasettiä. Iltasella Ada puksutti n. tunnin peruskestävyystreenin laitteilla ja about toisen tunnin kehonhuoltoa sen päälle. Sellaista nuoren urheilijan perusharjoittelua lajista riippumatta, sanoisin. Emma ja Petteri tekivät lyhyemmän palauttavan peruskestävyyden + lihashuollot, Emma vielä treenin loppuun keskivartalon lihaskuntoa pidempinä sarjoina TRX:llä ym… Mutta kyllä suhteellisesti kovin suoritus iltasetissä oli koutsin tunnin yhtämittainen lenkki juoksumatolla 😉 😉

Sunnuntaina naisilla on ollut lepopäivä. Leirillä(kin) on tärkeää päästä irtaantumaan välillä kokonaan urheilusta… Petterin kanssa suunnisteltiin golfkentän pehmeemmällä hiekkapinnalla tehdyn verryttelyn kautta kentälle. Kenttä oli kiinni, mutta ketteränä poikana Petteri kipaisi portin yli kepeesti ja koutsikin könysi jollain lailla perässä. Onneksi paikalliset kenttämiehet eivät eksyne lukemaan Valmennusikkunaa tai ainakaan eivät osanne suomea sujuvasti… Itse vetotreeni oli mallia via dolorosa! Vire oli muuten jees, mutta alkutreenistä vaivasi penikat ja lopputreenistä molempiin pikkuvarpaisiin hiertyneet rakot. Ei sitten puhuttu turhia 🙂 Mutta treeni tehtiin, piruvie! Turha oli koutsin kysellä tuntemuksia, kun tekeminen tai ainakin vetojen jälkeiset ilmeet olivat kuin pahimmastakin horror moviesta. Parempi olla hiljaa, kertoa korkeintaan vaan vetoajat ja seuraavan vedon suunnitelma. Onneksi Monni palautuu henkisesti ja fyysisesti nopeasti, sosiaaliset huipputaidotkin muutamassa tunnissa 🙂 Vetosarjat olivat 2*(3*2*150 m / 2.5-3’/5-6′) / 15′ (jos nämä matemaattiselta näyttävät ”kaavat” nyt jollekin aukeavat). Tekniikka, rentous ja juoksurytmi tärkeimpänä tavoitteena (ei parhaalla mahdollisella tavalla toteutunu em. syistä johtuen). Tarkoitus oli pysyä vain vähän hapottavalla tehoalueella ja se toteutuikin kohtuullisen mukavasti. Juoksuvauhdit olivat hieman kiihtyviä, hitaimmat n. 20″ ja nopeimmat n. 18.2″.

Koutsikin päätti pitää lepopäivän tänään. Päivän toinen kohokohta odottaa illalla: El Clasico paikallista aikaa 19.45 paikallisessa ”Barca -kuppilassa”. Siellä puhetta riittänee enemmän kuin päivän treenissä 🙂

Viikko 12, Miksi meistä tuli valmentajia?

La 25.3. Viikko 11 vilahti koutsilomalla pohjoisessa. Kiitos Asko ja Mika (hiihto)seurasta!

Joskus muistan twitteriin kirjanneeni, että olen meidän perheen toiseksi innokkain valmentaja. Veli on valmentajana myös kokeneempi ja meritoituneempi. Tänä vuonna hän valmensi tulevan kevään lentiksen nuorten EM-joukkueisiin yhteensä viisi pelaajaa ja hänen valmentamansa Kauhavan Wisan B-poikien ja A-poikien joukkueet pelaavat lähiviikkoina ikäluokkiensa suomenmestaruuksista. Vuosien varrella hän on toiminut kasvattivalmentajana mm. sellaisille pelureille kuin Tapio Kangasniemi ja Olli Kunnari… Joskus pohdin, mikä on meidät innostanut valmentajiksi. Mikä sytyttää ihmisen valmentamaan?

Ympäristöhistoriastamme sytykkeet taitavat löytyä… Meidän lapsuudessamme vapaa-aika oli urheilua ja urheilu oli vapaa-aikaa. Emme koulun, nukkumisen ja syömisen lisäksi tehneet juurikaan muuta kuin urheilimme. Tai sitten seurasimme urheilua. Meillä oli naapuruston poikien kanssa ihan oma ”urheiluseura”, jossa minäkin sain olla yhden ”jaoston” puheenjohtaja – jo neljävuotiaana 🙂 Päivät olivat täynnä itse organisoitua urheilua kotipihalla, koululla, lähikaukalossa, itse tehdyillä suorituspaikoilla jne. Esim. maraton hoidettiin juoksemalla talomme ympäri 42 kierrosta. Iso osa urheilustamme oli juuri tuollaisia itse keksittyjä ”lajeja” tai ”oikeiden lajien” sovelluksia. Mutta mikä mielenkiintoisinta, kukaan ei valmentanut meitä. Tai siis kukaan aikuinen ei valmentanut meitä. Koutsasimme tarpeen mukaan kyllä toinen toisiamme. Tosin kaikkein kovin koutsi oli kyllä kello, mitta, pistemäärä tms. Ja tietenkin tuloslista. Minä olin porukan nuorimpana useimmiten tuloslistan viimeinen. Ja siitä useimmiten perhanan kiukustunut 🙂 Se lienee tehnyt minusta urheilijan – ”seuramme” ainoan yleisen sarjan urheilijan. Toisaalta valmentauduimme seuraamalla ja matkimalla televisiosta näkemiämme urheilusuorituksia, tilaamalla ja puhkiopiskelemalla kaikki tekniikkaoppaat jne.

Kyllä me osallistuimme erittäin paljon myös organisoituun sporttiin. Minäkin seitsemässä eri lajissa. Ja monessa lajissa monessa eri joukkueessa samaan aikaan. Kaikkien lajien osalta minulla on pelkästään hieno ja positiivinen muistikuva kaikista valmentajistani. Suuri kunnioitus ja kiitollisuus kaikkia koutsejani kohtaan. Yksi syy omalle valmentamiselleni onkin eräänlainen payback -motiivi. Kun on paljon saanut – niin on antoisaa antaa myös jotain takaisin.

Innostus urheilemiseen > innostus valmentamiseen. Tuossa järjestyksessä se minusta yleensä menee. Ei kuitenkaan kaikilla. On yleensä hyvä, että omassa urheilemisessaan on joutunut, tai siis päässyt, toimimaan itseohjautuvasti, saanut tehdä autonomisia ratkaisuja, mutta ennen kaikkea joutunut funtsimaan omaa harjoitteluaan ja löytämään ratkaisuja valmentautumiseensa. Näin myös omalla kohdallani, vaikkakin vain osan ajan urheilu-urastani. Olemalla oman urheilunsa asiantuntija ja osallistumalla omassa valmennuksessaan tehtäviin ratkaisuihin, luodaan pohjaa myös valmennuksesta kiinnostumiselle. Sitä kautta saattaa syntyä kiinnostus valmennusmetodeihin ja valmennusoppeihin. Saattaa syntyä halu ”kokeilla”, miten omat ideat, ”systeemit” ja havainnot toimivat muilla urheilijoilla.

On tietenkin monia muitakin sytykkeitä valmennusinnostumiseen.  Jatkan aiheesta huomenna 🙂

Su 26.3. Valmentamisen kaikkein tyypillisin aloitussyy lienee urheiluvanhemmuus: ”Kun ei muitakaan innokkaita löytynyt…”. Toisaalta tällä vuosituhannella ainakin kehittyneet kaupunkiseurat ovat alkaneet korvata valmennuksesta, mikä on johtanut siihen, että erityisesti aikuisikää lähestyvät urheilijanuoret ovat alkaneet aikaisempaa enemmän ohjaamaan vielä nuorempien harjoituksia ainakin osittain pienen ”taskurahan” toivossa. Jotkut vapaaehtoisvalmennuksen kultavuosikymmenet eläneet pitävät moista meininkiä usein vääränä ja epäaitona, ”pyyteettömän vapaaehtoisvalmennuksen irvikuvana”. Niin tai näin, mutta ilman valmennuksesta maksettavia korvauksia ei tämän päivän kaupunkiurheiluseuratoiminta elä eikä kehity.

Aloituskynnys valmentamiseen ylittyy itse kullakin varmaan siis hiukan eri tavalla ja eri syystä. Ehkä mielenkiintoisempaa on kuitenkin pohtia, että miten ”siirrytään” alkuinnostumisen jälkeen intohimoiseen valmentamiseen. Tuloksekas valmennus syntyy minusta vain intohimoisella ja pitkäjänteisellä tekemisellä. Valmennuksella, missä on sydän ja sielu mukana. Kun katselen sivusta veljeni intohimoista valmennusta tai seuraan monen monen muun kollegan tuloksekasta valmennusta, niin niistä löytyy yhtäläisiä piirteitä; valtavaa sitoutumista ja omistautumista, pyyteetöntä työntekemistä, halua oppia, rohkeutta kokeilla, aitoa auttamisenhalua jne.

On helpompaa besservisseröidä yleisellä tasolla kuin avata omia motiivejaan. Yritin viime vuonna kuvata blogissani omia valmennusmotiivejani: http://www.stoori.fi/teamjku/jarkko-miksi-valmennan/ . On kiinnostavaa, kuinka paljon intohimoisessa valmennuksessa on loppujen lopuksi moottorina valmentajan kunnianhimo? Kuinka paljon pätemisen tarve? Esim. kunnianhimo koetaan monesti alhaisena motiivina, kun puhutaan toisten auttamisesta, kuten valmentamisesta. Pitääkö valmentajalla kuitenkin olla jossain määrin kunnianhimoa, halua menestyä? Tuontyyppisiä asioita voisin yrittää pohdiskella omasta näkövinkkelistäni lähiviikkojen aikana.

Asiaan 🙂 Tiimin urheilijat lähtevät ensi viikolla etelän leirille reiluksi kuukaudeksi. Itse liikahdan leirille hiukan urheilijoita myöhemmin. Maaliskuun lyhyt perustekeminen sujui kokonaisuutena hyvin. Tavoitteena oli nostaa kapasiteettia sietää huhti-toukokuun tehollisesti kovien harjoituskuukausien kuormitusta. Ohjelmassa oli paljon yleis- ja peruskuntoisuutta kehittävää harjoittelua. Paljon hikeä ja hengästystä siis 🙂 Petterin maaliskuu sujui erinomaisesti. Samoin Emman, maaliskuun alkupuolen lyhyttä flunssajaksoa lukuunottamatta. Ada ”joutui” hieman himmailemaan maaliskuussa. Ekan hallikauden jälkeisen määräintervallin jälkeen nilkan sivulle ilmaantunut kiputila pakotti jättämään juoksemista, loikkimista ym. vähemmälle. Tilalla on ollut monipuolista korvaavaa tekemistä, mikä tuo vaihtelua ja tekee vaan hyvää aika ajoin. Kipu diagnosoitiin peroneusjänteen jännetupen tulehdukseksi, mikä vaikuttaa nyt olevan voitettu vaiva. Voimme kokonaisuudessaan siis startata vuoden ehkä kaikkein tärkeimpään harjoitusjaksoon hyvistä ja terveistä lähtökohdista.

 

 

Viikko 10, suomalaisvalmentaja maksaa valmentamisesta

La 11.3. Joulukuussa aloittaessani päätin, että en ala Valmennusikkuna -raapustuksissani valittamaan ja arvostelemaan. Ajattelin, että kirjoitan vain omasta arkisesta valmennusharrastuksestani. Ajatuksia, kokemuksia ja joitakin näkemyksiäkin. Avoimesti ja tarvittaessa kriittisestikin. Päätin olla arvioimatta muiden tekemisiä. Päätin kiltisti olla jopa arvostelematta järjestelmää 🙂

No, nyt teen poikkeuksen. Ajatuksen kirjoittamiseen kirvoitti Ylen ansiokkaat tekstit Krista Pärmäkosken ( http://yle.fi/urheilu/3-9499867 )  ja Jenna Laukkasen valmentajista ( http://yle.fi/urheilu/3-9417974 ).

Yksilölajeissa valmentaja nähdään talous- ja resurssinäkövinkkelistä itsestäänselvänä vapaaehtoistyöläisenä. Näin siis urheiluresursseista päättävien taholta. Totuus on pääosin kuitenkin karumpi: huipullenousevan urheilijan ja pääosin myös huipulla urheilevan urheilijan valmentaja maksaa siitä, että saa valmentaa. Monet (valmentajatkin) ovat sitä mieltä, että hyvästä harrastuksesta mielellään maksaakin. Kun laitan valmentajalasit päähäni, niin noin ajattelen itsekin. Mutta, kun lasit vaihtuvat kriittiisiksi urheiluhesselilaseiksi, niin ajatus muuttuu… Enkä tarkoita resursseilla edes palkkaa ”menetetystä” vapaa-ajasta, vaan pelkkiä leiri- ja kilpailukuluja, kouluttautumiskuluja, koutsaukseen liittyviä välinehankintoja jne. Kulujen lisäksi monet tuntemani valmentajakollegat ottavat myös leirien ja kilpailureissujen ajaksi palkatonta vapaata leipätyöstään, mikäli mahdollista. Ei rakkaudesta lajiin, vaan rakkaudesta valmennukseen. Oman valmennettavan kanssa tehtävän yhteisen ”prosessin” onnistumiseksi.

Miten ihmeessä suomalaisen urheilun resurssit eivät oikeasti kohdistu urheilun tuloksentekoyksikköön: urheilijaan ja valmentajaan? Helppo populistinen vastaus on, että meillä on liikaa urheilujohtajia, urheilun koordinaattoreita, ”powerpoint -selvitysten” tekijöitä. Osittain ehdottomasti totta, mutta sittenkin vain osatotuus… Eräs valmentajakaverini esitti liiton leirillä oleelliseen osuvan huomion. Aiheena luennolla oli tämän vuosikymmenen muotihokema: urheilija keskiössä. Alustaja sijoitti keskiöön, minusta aivan oikein, myös valmentajan. Ympärillä oli kehiä, joissa oli tukipalveluiden tuottajia, päälliköitä, osallistuvia asiantuntijoita jne. Kaverini nosti räpylän ylös ja lausui: siirrä se valmentaja sinne ulommalle kehälle – siellä tekemisestä maksetaan.

Järjestelmämme maksaa siis kakkos-, kolmos- ja neloskehän toimijoille, mutta huonosti ydintoimijoille. Hieroja hieroo kerran viikossa – kulut voidaan hoitaa valmennustuesta. Fyssari tsekkaa kerran kuussa – voidaan maksaa valmennustuesta. Osallistuva asiantuntija auttaa neljä kertaa vuodessa – valmennustuki tai joku ”taho” hoitaa korvaukset. Laji- tai maajoukkuevalmentaja koutsaa urheilijaa ehkä kymmenenä päivänä vuodessa – saa siitä palkan. Joku vetää muodikkaasti yhteisharjoituksen kaupunkivalmennuskeskuksessa – ansaitsee palkkansa hänkin… Ja joo. Kyllä työmies on tietenkin palkkansa ansainnut… Mutta… Valmentaja valmentaa joka päivä 365 päivää  vuodessa – ja maksaa valmentamisestaan! Priorisointia – kiitos!

Viikko 9, kilauta kaverille tai kysy yleisöltä :)

Torstai 2.3. Hiihtomaviikko. Ei oo ollu lomaa… eikä hiihtoo, ainakaan vielä. Petteri paukuttelee perustreenejä jo tämän viikon. Emma ja Ada lataavat akkujaan ja kuntoilevat mitä kuntoilevat, oman mielen mukaan. Valmentajalle tämä kilpailukauden jälkeinen viikko on omalla laillaan piinallinen.

Vaikka syksyllä harjoitusvuoden punainen lanka on viritetty valmiiksi, niin hallikauden jälkeen langan linjausta on tarkistettava. Tarvittaessa. Hallikausi on valmennuksen checkpoint. Syksyisin on aikaa huilata ja antaa valmennusideoiden ja -ajatusten ikäänkuin tulla ja selkiintyä. Hallikauden jälkeen harjoituskausi jatkuu melkein samantien. Joo, voisihan ne mahdolliset tarkistukset tehdä jo hallikauden aikanakin. Kovat koutsit varmaan niin tekeekin. Minä olen siinä huono. Kilpailukaudella tulee keskityttyä kilpailukauteen täysillä. Ei oikein saa aikaiseksi muuta. Ja toisaalta viimeiset kisat on kummiskin ne ratkaisevimmat. Ne kertovat missä oikeasti mennään.

Pohtimaan, pähkäilemään ja paperille piirtelemään siis joutuu. Välttämättä muutokset tai tarkistukset eivät ole isoja. Mutta kun treenit alkavat, niin niistä pitää olla varma. Pitää pystyä seisomaan niiden takana… Itse olen viime aikoina pähkäillyt kovasti esim. tiimimme varttimailereiden kestävyysharjoittelukokonaisuutta. Onneksi myös apua ja sparrausta on saatavissa. Aina voi vaikka kilauttaa kaverikollegalle. Kiitos esim. A Leskinen: laaja-alaisesti ajatteleva ja kokonaisuuksia hyvin hahmottava nylkkykoutsifrendi 🙂 JKU:ssa on myös erittäin hyvä ja toimiva valmentajayhteisö. Eilen oli minun vuoroni avata valmentajaillassamme yhden valmennettavani harjoittelua. Kävin läpi Emman juoksuharjoittelua. Esitin loppuun kysymyksiä, joihin en ole löytänyt vastauksia tai ainakin kysymyksiä, joihin halusin muiden valmentajien mielipiteitä. Sain vastauksia ja mielipiteitä. Helpotti omaa pähkäilyä. Tuommoiset valmentajaillat on kullanarvoisia. Ja tuollaiset valmentajayhteisöt vielä jotain enemmän. Kiitos JKU-koutsit!.. Ja ettei ehkä kaikkein tärkein jää kirjaamatta: tietenkin tärkeää on keskustella urheilijoiden kanssa menneestä ja tulevasta 🙂 Petterin kanssa keskustelu käytiin jo viime viikolla. Adan ja Emman kanssa jutusteltiin alkuviikosta.